Luut

Ei voi mitenkään sanoa, ettei kukaan olisi kertonut. Koko maailmanhistorian tallennettu taide toistaa uudestaan ja uudestaan, läpi vuosituhansien, lihan kuolemaa ja epätoivoista, tuhoontuomittua yritystä jäädä henkiin, olla enemmän kuin tämä ajan syömä ruumis. Silti ajatus tuntuu varsin tuoreelta kun ymmärrän vihdoin, että minä lopun tähän. Minä olen sokkelon kuollut pääty, seinä, johon lapsuuden kynä pysähtyy. Minun aineksistani ei synny kukaan. Sadan vuoden päästä kukaan ei uhraa mannapuuroa ja kukkasia vallilalaisen kodin ikkunalaudalle, rukoile mummulta voimia. Kun kävelen lapsettomuusklinikalta Ruoholahden merenraittia, tuntuu kuin olisin menettänyt varjoni, että kesän ensimmäinen valo kävisi hilpeästi vain lävitseni.

Myös se on yllättävää, kuinka ajan myötä maailma ympärilläni tarkentuu, kuluu ohueksi. Vuodet kaluavat ikuisuutta kaikkialla mihin katson, elämä kaduilla on lähempänä luita, aika sataa niiden läpi. Kaikki tarinat kaikkina aikoina on kertonut tästä: elämän lopusta.

Moni asia on menettänyt viimeisten vuosien aikana merkityksensä.

Kun katson isäni sumuisia silmiä käydessämme arkista keskustelua siitä, onko hyvä idea nukkua pyjamassa vai farkuissa, ajattelen sisälläni kantamiani loppuneita alkuja, munasoluja, jotka eivät jaksa elämään asti. Että tässä me nyt olemme: isä, irtautuneena yhteisestä todellisuudesta, minä, isästä tullut, kantamassa loppua mukanani. Loppumassa me molemmat, tässä, illan heijatessa luun varjoja kasvoillemme. Tässä oli isä, tässä olin minä, ja tänään kuolimme taas molemmat.

Millaisena minä haluan kuolla? Tämän kälyisen pikkukaupungin levottomana, hiekkaan hukattuna sieluna? Vapauden ehdottoman vaatimuksen täyttämänä, rohkeana ihmisenä, joka on uskaltanut katsoa itseään?

En näe itseäni eilisen varjoissa, enkä millään jaksaisi maalata kuvia. Vaikka ne hetken kyllä tuntuisivat vallan ihanilta, vähän kuin kertoisi itsestään sankaritarinaa. Mutta tarina on paperinohut, niinkuin kaikki unet. Keskenmenoni jälkeen, viisas ystävä sanoi näin: Sinä selviät. Muutut, mutta selviät. Se on ollut totta. Nyt kun tiedän, etten enää jatka yrittämistä omilla munasoluillani, saa keskenmeno tummemman sävyn. Minä lopuin siihen päivään ja tänään olen toinen. Sellainen ihminen, joka ei enää jaksa hukkua pelkoon. Tai tuhlata itseään niihin, jotka syövät, mutta eivät koskaan kata. Ihminen, joka välittää vähemmän useimmista, ja enemmän harvoista.

Mikään mitä minä sanon itselleni tai muille ei estä elämän kulumista, luiden kaikua sen kapenevalla, rosoisella  pinnalla. Ainoa asia, minkä minä voin tehdä on haudata eilisen unelmat, ja olla tämä ihminen.

Yksi mukava piirre tässä tyypissä on se, etten enää pelkää olevani pateettinen ja naurettava tekstissäni. Kappas kun ei kiinnosta pätkääkään, mitä kukaan siitä ajattelee. Joten sen kunniaksi:

Kuningas on kuollut. Kauan eläköön kuningas.