Pärjääminen on perseestä

Pukeudun uuteen kesämekkooni kuin sotisopaan konsanaan ja suuntaan kaupungille. Turistit hyppäävät pelokkaana tieltäni, joku niistä erehtyy päästämään ihastuneen animeäänen nähdessään koirani, mutta kääntyy viime tipassa vaistonvaraisesti ryhmänsä turvaan. Näytän pirun hyvältä tappajalta, sellaiselta otukselta, joka takuuvarmasti puree nilkkaan, jos tulet liian lähelle.

Tekisi mieli kirjoittaa jotain kivaa (kirjoittaja ääntää sanan sihisten hampaittensa välistä). On tehnyt jo pitkän aikaa. Vaikka irvailla siitä kuinka olisin tällä hetkellä maailman huonointa treffiseuraa: finninen, turvonnut, kiukkuinen otus, joka ei voi dokata eikä harrastaa seksiä. Olen sen verran kettuuntunut, että tekisi mieli hypätä Tinderiin ihan vain kostoksi maailmankaikkeudelle, toimia tovin rakkauden uppotukkina.

Eilen illalla nyyhkytin ystävän sohvalle romahtaneessa kasassa, luiden ja lihan varassa hytkyvänä naisenrauniona. En yhtään mistään syystä oikeastaan.

Koska kaikki on hyvin, itse asiassa vallan mainiosti. Olen tehnyt viimeisen kuukauden aikana sankaritekoja, ollut itseenikin verraten ihan Risto Saatanan Reipas. Puskenut sinnikkäästi eteenpäin, ollut päämäärätietoisen toiveikas ja iloinen, tanssinut Tuurea Pridessa, ollut onnellinen saari-ihminen. Nyt kevään puristus on hetkeksi ohi, jäljellä on vain työtä ja odottamista. Ja kalmanhiljainen myrskyn tyven. Se hetki, kun ei enää tarvitse keskittyä koko olemassaolollaan selviytymiseen.

Sitä ihan voisi kuvitella, että tämä on se aika, kun pukeudutaan kokovalkoisiin ja rynnätään heilimöimään kukkakedoille. Ja korjataan voiton jälkeisiä palkintoja armollisesti säteillen. Mutta minun hiljaisuuteni täyttyy vanhojen kummitusten ja vielä tuoreiden haavojen ulinasta. Olen vain ja ainoastaan järjettömän, pohjattoman väsynyt. Niin väsynyt, etten edes osaa pysähtyä, nilkutan eteenpäin vielä vanhoilla tuulilla, reippauden muuttuessa hissuksiin irvistystä muistuttavaksi tuijotukseksi. Tai täksi turistien nilkassa rähiseväksi kiukuksi.

Niin, hirveästi haluaisin kirjoittaa jotain kivaa, kevyttä ja hauskaa (kirjoittaja haukahtaa sanat ulos kuin mies ja kitara Stairway to Heavenin ruotsinlaivalla), enkä saarnata aina tätä helvetinkuoppaista tunnesotkun liturgiaa, jonka lopputulemana näyttää poikkeuksetta olevan se, että kyllä, me kaikki selviämme, katsokaa nyt minuakin. Kaikki on hyvin.

Mutta nyt en jaksa. Koska selviytyminen on joskus silkkaa sotaa ja pärjääminen ihan perseestä. Ja kerrostalon kokoisiltakin naisilta katkeaa joskus nilkka. Nyt nilkutan sen kanssa toviksi luolaan ja lopetan suosiolla toivomisen, iloisuuden ja ennen kaikkea reippauden, kääriydyn siihen turva-asentoon, jossa katukoirat nukkuvat ja nimeän itseni uudestaan Risto Perkeleen Väsyneeksi ja Kärttyiseksi.

Ja annan onnellisten loppujen nyt hetken kirmata kedoilla ihan keskenänsä.