Hiiriä, ihmisiä ja latteasti soiva rakkaustriangeli

Olen jumpannut viime aikoina ahkerasti. En suinkaan kesäpöhnässä laiskasti huokailevia lihaksiani, vaan onneani. Kyllä, onnea.

Olen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat liikaa, eivätkä siksi osaa koskaan oikein vain olla. Luottaa kulkevaan aikaan ja painaa päätään hengitykseen. Teen loputonta kartoitusta mahdollisista uhista, epäonnistumisen mahdollisuuksista ja kuopista. Se on paljon helpompaa kuin onnen haravoiminen. Onni kun on haperoa ja kuperoa, sellaista hattaraa – kuka nyt sellaiseen vakavissaan osuisi. On paljon varmempaa varautua pahimpaan.

En haluaisi yhtään tuntea näin, eikä tämä synkkyys näy päälle päin. Olen valoisa ja ihana, lämmin ja kannustava. Kunnes pääsen oman pääni kyseenalaiseen rauhaan ja raahustan henkilökohtaiseen työleiriin iloisen ”Murehtiminen vapauttaa” -portin alta. Siellä on aina harmaa taivas, tomuinen kamara täynnä kartoittamattomia salaojia ja nurkassa kykkii se elämäni paras seura, huomista kyräilevä sielunrepaleeni.

Kirjoitan vähän niinkuin elän, takkuisesti, ja olen aina miettinyt, että mistä ihmeestä se johtuu. Minulle kirjoittaminen on lähinnä suossa juoksemista, ei suinkaan virkistysmielessä. En halua kirjoittaa, minun on pakko. Teksti tulee minuun sellaisessa hilpeässä valonsäteessä, kevyen kevyenä tietona – tämän minä kirjoitan, teksti on jo ihan siinä! Ja avaan tietokoneen, kirjoitan ensimmäiset kappaleet iloisessa varmuudessa ja sitten sisältä kuuluu kuin mekaanisen karhun viimeiset peltiset huokaisut ja henki pakenee uhoni palkeista. 

Ihan niinkuin elämässäkin. Kun meri ottaa tiukan otteen persuuksista ja kiidän läpi maiseman, tiedän täydellä varmuudella olevani oikealla laudalla, oikeassa aallossa – täydellisessä yhteydessä kaikkeen mitä minun pitääkin olla. Ja sitten nosedaivaan rantahietikkoon, puhun typeryyksiä työhaastattelussa, tentti menee puihin tai ihanasti alkanut rakkausjuttu kosahtaa karikkoon ja tiedän välittömästi, että tulevaisuudessa siintää sillan ali, olen auttamattomasti liian tyhmä yliopistoon, eikä minuun tartu rakkaus. Edes erikeepperillä.

En oikein ymmärrä, miksi ajattelen näin. Kyllä, olisi omalaatuista, jos harjaisin pettymykset välinpitämättömästi olkapäiltäni ja purjehtisin saman tien aurinkoon, mutta minä jään joka kerta Danten limboon, en osaa katkaista häviämisen tunnetta. Olen miettinyt siihen syytä: yksi lienee tietysti se looginen, pessimisti ei pety. Mutta olen jo monta kertaa todennut, ettei kipu ole lainkaan pienempi, vaikka sen tuntee etukäteen. Joten ehkä tämä puolielämän tila johtuu kuitenkin pelosta. Minä kun en ole mikään perussetti. Minussa on ainekset hilpeään suuruuteen. Ehkä pidän tästä alhosta siksi, etten uskalla olla minä?

Joskus deus ex machina sitten laskeutuu suoraan olohuoneeseen.

Kuten kun tämä aiemmin mainittu lupaavasti alkanut miesjuttu istuu nojatuolissani kuukauden päästä siitä, kun on selvittänyt monisyisesti ja perinpohjaisesti että hänellä on tapana hypätä suhteeseen ja kadottaa itsensä niihin ja kuinka tällä kertaa hänen on pakko tulla itsekseen, itsensä kautta, yksin. Nyt  tyyppi on halunnut tavata ja myönnän, mielessä on käynyt, että jospa se olisikin löytänyt perille vähän haipakammin. Juteltuaan niitä näitä tunnin ja annettuaan minun tarjoilla itselleen geeteet paremmista laseista, kertoo tyyppi dramaattisen tarinankaaren kautta tapailleensa jo jonkin aikaa ystävääni. Samaista ihmistä, jonka kautta olen miehen tavannut ja joka on ollut tähän asti vallan kiinnostunut, ihastunut ja innostunut kohtaamisestamme. 

Tilanne on absurdi. Kysyn uudestaan ja uudestaan, mitä hittoa mies täällä tekee – minkä ihmeen takia minun täytyy joutua tähän tilanteeseen, vielä oman kotini rauhassa. Lyhyt viesti olisi tehnyt tehtävänsä oikein hyvin, eikä minun tarvitsisi käydä tätä nöyryyttävää keskustelua. Tuntuu hitusen liioiteltulta huolellisuudelta tulla dumpatuksi kaksi kertaa, kuukauden välein, vielä kotiinkuljetettuna. Ensimmäinen kerta meni jo perille.

Sinänsä koko farssi tuntuu heti täysin loogiselta. Tässä on kohdannut tilaisuutensa kaksi ihmistä, jotka eivät kestä kuunnella sisällään kaikuvaa tyhjää. Aviomiehensä pettämä nainen, jonka edessä häämöttää ensimmäistä kertaa yksin selviytyminen, ja joka onkin nyt nähnyt vanhan ystävänsä uusin silmin. Korjaan - minun silmin. Ja suhteesta toiseen juokseva nahjus, josta on kiva larpata hyvää miestä, tai ainakin parempaa kuin se edellinen. Mutta ennen kaikkea kaksi ihmistä, jotka eivät ole koskaan uskaltaneet katsoa itseään omin silmin, vaan tarvitsevat toisen ihmisen kuperaksi peilikseen. On aina niin tympeää huomata kuinka ihmiset käyttäytyvät juuri niin kuin niiden voisi ennalta odottaa.

Mies ei näytä mitään lähtemisen merkkejä ja minä mietin: eihän tässä nyt ole mitään järkeä. En minä näitä ihmisiä tunne, olemme olleet tekemisissä joitain kuukausia, ei mies ole minulle selityksiä velkaa, emmekä ole tunteneet naisen kanssa edes lyhyttä elinikää. Ainoa asia, joka on päivänselvä, on se, ettei tämän kohtaamisen motiivi ole millään tasolla minun hyvinvointini. Olo on kuin huonossa telenovelassa, kun alkaa käydä hyvin selväksi, että miehen on lähettänyt luokseni nimenomaan tämä niin kutsuttu ystäväni, mies kun johdattaa keskustelua ajatuksiini hänestä. Merkillistä. Huitaisen yrityksen ilmoille kuin sontakärpäsen ja päätän ottaa kummallisesta tilanteesta kaiken irti. Olen oppinut, että näissä hetkissä saa ylpeydestä maksaa liian kovan hinnan myöhemmin, joten kysyn kaikki ne kysymykset, joita ikinä voin kuvitella jääväni limbooni vatkaamaan ja katselen, kun ihminen, jonka kuvittelin tuntevani, lässähtää silmissäni kuin virroista katkaistu tuulinukke. 

Sitten mieleeni hiipii ajatuksen siemen. Katson tuota miestä, jota en tunnista enää millään tasolla ja niin uskomattomalta kuin se tuntuu; ihan kuin se vähän nauttisi tästä. ”Tuo ihminen teeskentee, ennen kaikkea itselleen”, totean mielessäni, mutta en voi käsittää syytä. Ja sitten aamun tunteina siemen kasvaa paljaaksi oivallukseksi ja herättää minut. 

Kun nämä ihmiset runkkaavat henkisesti, ne ajattelevat minua.

Minä näyttelen tässä heidän toisilleen esittämässä teatterissa aivan erityistä osaa, ymmärrän. Nämä kaksi luovat ympärilleen suhdedraamaa kokeakseen olevansa haluttuja ja mielenkiintoisia, koska heidän keskinkertainen elämänsä näyttäytyisi muuten niin tuskastuttavan tylsänä. Minä olen merkittävä osa tätä vaisua rakkaustriangelia, joka soi hyvin hyvin väsyneesti – eipä ihmekään, että he tarvitsevat minun kaltaiseni ihmisen elinvoimaa saadakseen siihen vähän makua. No mikäpä siinä. Miksi antaa sirottimella, kun voi antaa saunakauhalla. Kyllä minua riittää.

Rankani läpi juoksee inhon väreet, ihan kuin olisin löytänyt sängystäni luteita. 

Kuten kerroin, olen harjoitellut onnea. Kuunnellut tuntikausia positiivisia affirmaatioita, rauhallisia ääniä kuulokkeiden rauhassa, jotka kertovat kuinka kosmiset palaset ympärilläni loksahtelevat paikoilleen hengityksen tahdissa. Tehnyt unelmakarttaa ja ollut sinnikkäästi toiveikas, löytäen itseni kuitenkin uudestaan ja uudestaan roikkumassa kuopan reunalta. 

Mutta sinä aamuviiden valppaana hetkenä onneni käynnistää bemarin moottorinsa ja parkkeeraa suuren hymyn kanssa suoraan casinon ovelle, ja sanoo: ystävä-rakas, sinä se olet loistava. Sitten se pukkaa hyrisevää kiukkua ja voimaa sieluni suolistoon, eikä tekstiä tarvitse enää kaivaa, se nauraa minusta ulos. Ja ymmärrän, minulla ei ole mitään pelättävää, minulle käy kaikki hyvin. Ihan vain olemalla minä.

Kolme viikkoa myöhemmin ajan Söderkullasta kotiin, pieni, väsynyt koira käden rapsun ulottuvissa, takapenkillä reunojaan myöten herkkutateista pullisteleva sienikori. Olen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeellä kolmeen viikkoon, yrjöttyäni aamusta iltaan ikuisuudelta tuntuneen ajan erään vatsapöpön takia. Sataa, ensimmäiset ruskalehdet tulevat juuri niin arvaamatta kuin aina, ilma on niin raikas, että sana pitäisi huutaa ääneen. Olen onnellinen, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Limboni on possahtanut helvetinpölyksi,  minulla on syksy täynnä luentoja, työn alla kaksi kirjaa ja vatsapöpöstäni kasvaa minulle tytär. On vihdoin syksy ja kaikki on paremmin.