Valo pimeyden reunalla

Maailmanloppu se on haastavaa aikaa. Minä vietän sitä lapsuuteni kodissa, toisessa tississä rintapumppu ja toisessa kuusi päivää vanha tyttäreni.

Ikuisuuden kokoisen kaipuun jälkeen on hämmästyttävää, että lapseni olemassaolo tuntuu niin itsestään selvältä. Kuin olisin aina ollut hänen äitinsä, läpi solujen ja vuosien kalvon, hän nyt vain ennätti luokseni vasta nyt. Hänellä on punainen tukka, silmissä vielä syöksy avaruudesta ja iholla kaiken ajan tomu. Täydellinen on tyhjyyttään kumajava, tynkä sana kuvaamaan häntä, joten en edes yritä löytää toista.

Tunnelma päämajassamme on, kuten ystäväni sitä osuvasti kuvasi, varsin...vekkuli. Synnytyksen jälkeisestä mahdollisesta turvasatamasta äitini luona muodostuu nopeasti ainoa vaihtoehtoni kun synnytys päätyy hätäsektioon, enkä pärjää Vallilan portaissa. Koronan muurattua meidät karanteeniin muistisairaan isäni ja vastasyntyneen kanssa, on tilanne vallan mielenkiintoinen. Tuntuu kuin eläisin päivittäin elämän ja kuoleman välittömällä rajalla, nopeasti rapistuvan ihmisen sielun ja ruumiin sekä kipeän kauniin alun risteyksessä. Katselemme joka ilta uutisista kuinka maailma ympärillä tuntuu romahtavan, kauhuelokuvien narratiivien meille opettaman lopun todentuvan. Hermot ovat pinnassa ihan kaikilla, ainakin toisesta vauvasta tietää, että pissa päätyy vaippaan. Muistisairaiden päivätoiminnan ja intervallihoitojen loppumisen jätettyä meidät täysin oman onnemme varaan on joka päivä isäni kanssa hasardi, houreinen pakohuonekokemus. Korona on haastava kaikille, mutta meille on siunaantunut, tosiaan, aika vekkulit erikoisolosuhteet.

Minulla on tippa herkästi linssissä ja hormonit hurruttelevat parastaan. Tuntuu kuin sydämeni olisi raastettu jauhelihaiseksi pinnaksi ja sitten kääräisty pilvenreunaan. Lypsäessäni rinnastani maitoa katson uusintaa Susanna ja Petri Kokon kahdenkymmenen vuoden takaisesta voitokkaasta kilpailusta ja nyyhkin, koska jäätanssi on niin kaunista; kahden ihmisen sulautumista yhteiseen liikkeeseen, rakkauden lihaksi. Voi pojat. Samalla ajattelen koronaa, aika paljon, ihan liikaa. Pelkään hysteerisesti astmaa sairastavan äitini puolesta. Äidin päässä hyrrää vain vauva ja sekuntien välein räjähtävät rakkauden ilotulitteet, niin vauvan kuin mummon silmät pyörii välillä soikeina, vähän vain eri syistä. Keräännymme uutisten aikaan television ääreen kuin konsanaan Orwellin Maailmojen sodan lähetykseen ja päivän aikana laskeutunut rauhani pöllähtää taas kirpeiksi sirpaleiksi, hengityksen kaappaa pelon tahti. Ajattelen: loppuiko meiltä kuitenkin aika? Eikö nyt pitäisi olla alku?

Rauhan tahdissa minulla on myös erilainen ajatus. Se on vallan epäkorrekti, eikä sitä oikein saisi varmastikaan sanoa ääneen. On karmaisevaa, että korona tappaa vanhuksia Euroopassa. Sain juuri kuulla ystäväni äidin sairastuneen Barcelonassa ja olen asiasta ihan rutussa, jopa enemmän kuin lapseni aamuisin. Mutta silti, silti kaiken kauheuden alla kuultaa pieni valo. Jospa ei kuitenkaan ole vielä aika harmageddonin heinäsirkkaparvien, eikä maailmanlopun ratsastajat starttailisi harlikoitaan. Voisiko korona kuitenkin olla luonnon lähettämä viimeinen valomerkki? Kylläkin rajunpuoleinen, vähän niinkuin muinaisen Alan mesta-baarin, jota maustettiin pakkasilmalla ja kyynelkaasun uhalla. Ehkä koronan jälkeen meillä on yksioikoisempi, selkeämpi maailma. Tekosyyt ovat kuluneet reikäisiksi, naamiot pudonneet Venetsian kirkkaiden vesien läpi ja selviytymistä varjellaan vihdoinkin yhdessä. Sitten, kun kaikki tämä on ohi.

Myönnän olevani aikamoisessa kuplassa. Se rakkauden määrä, jonka lapseni on saanut pitkin arjen lei-linjoja on saanut minut haukkomaan henkeäni. Helmi-tyttöäni on rakastettu jo kauan ennen kuin hän tuli, rakastettu kauas itseni yli. Yksi näistä voimista on ollut otettu siskoni Senni, joka on taistellut kanssani läpi kivisen surun, rankan odotuksen ja karmean synnytyksen. Supistusten kirkuessa sisälläni tunsin synnytyssalissa tasaisen, voimakkaan soturinsydämen, siskoni väkevän rakkauden meihin molempiin. Ja kaikki oli hyvin, Senni piti meidät turvassa.

Mutta korona on herättänyt myös muunlaista rakkautta. Meiltä on jäänyt kauppareissu suunnittelematta ja kahvimaidot uhkaavat loppua (mikä aiheuttaisi äidissäni ja minussa välittömän romahduksen) ja pudotan pienen kyselyn kauppa-avusta Laajasalon saaren FB-ryhmään. Kymmenen minuutin päästä minulla on hurja määrä viestejä ja tarjouksia imetysavusta autonhuoltoon. Saari pitää huolta omistaan, tämä sairaus on herättänyt pelon kylkeen urhean halun auttaa, suojella vanhempia ja heikompia. Se halu, se tunne on tosi. Yhtä tosi kuin pikkuruisen tytön sormeni ympärille puristuva käsi yössä tai tämä kamala tauti. Joka loppuu. Ja jonka me voitamme.

Ja sitten me menemme Helmin kanssa metsään. Aivan niinkuin muutkin suomalaiset, jotka vaeltavat näinä päivinä autioituvilta kauppakeskuksilta parantavien puiden ääreen. Ja merelle. Kiittämään lapseni vedenalaisia jumalia.


ps. Alla upean doulani Rosalia Pihlajasaaren teksti, joka kertoo matkastamme. Rosaliassa on muinaisen maailman kohdun kaikuja ja ikiaikaista viisautta, joka pelasti meidät molemmat, monella tapaa. Kiitos siitä.