Turvallista työtä ja tulevaisuutta
vastaan saakin yllättävän paljon. Kellumista vapauden
kannattelemana rantamaininkien lämpimässä vedessä, jossain tosi
kaukana. Auton käynnistämistä ihan omiin aikoihin ja äkkikäännöstä
vastaan tulevan fiskhamnetin kyltin kohdalla. Koko olemassaolon
läpäisevää, hurmaavaa itsellisyyttä, jonka tunnen sillä
hetkellä, kun kukaan ei tiedä missä olen.
Tämä vapauteni louhinta ei suinkaan
ole ollut tuskaton työ. Olenkin kehittynyt erinomaiseksi huijaamaan
ennen kaikkea itseäni, uhotessani irrottautuneeni täysin maallisen
elämän vaivoista. Kivinen tosiasia kuitenkin on, että
tulevaisuuteeni on tatuoitu iäisyydestä iäisyyteen seuraava lista:
- opiskele
- kirjoita kirja
- markkinoi
- hanki työ ja ole tärkeä
- pariudu ja lisäänny
- käy kaupassa
- siivoa
- hanki eläke
- kuole
Ennen lista pisteli heti ihon alla ja
kirveli huomiota, ei täyttynyt koskaan. Viimeisten kuukausien aikana
se on haalennut kitiseväksi ruveksi huomisen kynnyksellä:
”Muistitko lisääntyä? Ja käydä kaupassa? Ja olla perkele
onnellinen?!”. Olen kuunnellut kitinää kesän aikana
lähinnä huvittuneena, uppoutuessani vielä syvemmälle
kotisohvaan katsomaan netflixiä, ulkona hellepäivän kiukutellessa
turhaan. Olen onnellinen. Ja hirvittävän hämmentynyt asiasta.
Heinäkuun
syvimmässä kuumassa istun valon häikäisemällä verannalla Harrstömissä,
vanhassa kalastajakylässä Merenkurkun saaristossa. Olen ajanut
halki kullasta raskaiden Pohjanmaan peltojen, vilja-aavojen, joiden
kauneutta en osannut lainkaan odottaa. Vieressä koira, päässä
ajolippis ja matkan varsilla rakas ystävä ja ateria. Kuuntelen Alma Mahlerin lauluja
ja kirjoitan. Alma menetti vapautensa, kadotti tien siihen.
Suudellessaan kiihkeästi pianonopettajaansa
18-vuotiaana, purki hän varmastikin nimettömäksi jääneeseen
miesparkaan liiallista elämänjanoaan. Sisällä oli säveliä,
pitelemätöntä musiikkia, vapauden ääntä. Sen veistäminen
kauneudeksi vaatii tuskallisen syvää olemassaoloa. Ei siis
ihmekään, että välillä teki mieli sekoilla.
Myöhemmin Alman sulhanen Gustav Mahler
kertoi tuoreelle morsiamelleen, että säveltäminen oli hänen
kohdaltaan ohi. Alman ainoa ammatti olisi avioliitosta eteenpäin
Mahlerin tekeminen onnelliseksi (HS
22.7.). Aamuisin säveltäjää ei saanut häiritä. Vasta
aamu-uintinsa jälkeen hän vihelsi Alman
paikalle pitämään seuraa.
Alman
lauluista tulee mieleen lentäminen, ajan unohtamat pitsihuvilat ja
hautausmaan multa. Mikä vallantunne onkaan Gustav Mahlerin täyttänyt
hänen pystyessään kahlitsemaan kaiken tuon voiman. Kuinka suureksi
hän onkaan itsensä tuntenut!
Alma
löysi myöhemmin avioliittonsa aikana lihan ja hengen ilot kuten
varsin mehukkaan nuoren arkkitehtiopiskelijan, Walter Gropiukse,
mutta tietä takaisin musiikkiin hän ei löytänyt. ”Nuotit
eivät enää merkitse minulle mitään. Silmäni ovat unohtaneet,
kuinka niitä luetaan. Minut on johdettu pois oman itseni luota, ja
kaipaan sinne takaisin.” Kuunnellessani Almaa, tuntuu kuin hän
olisi tiennyt. Kuin hän olisi säveltänyt jo silloin kaipuunsa
iäksi kadotettuihin säveliin. Eikä lahjakkaista miehistä, joiden
kanssa Alma elämänsä jakoi, ollut kuin niiden kaiuksi.
Minä olen onnekas, totean sen noin
tuhannennen kerran, hirvittävän onnekas.
Kukaan ei ole sulkenut ovea omaan vapauteni ääneen, sanojen
humisevaan avaruuteen. Kukaan ei ole koskaan viheltänyt minua
paikan päälle, eikä kukaan ole käskenyt minua tekemään mitään.
Niin, paitsi se lista.
Aina se lista.
Aloitin tänä keväänä opintovapaan
vuoden työrupeaman jälkeen. Melkein vuosikymmenen kestänyt
friikkuaika päättyi jokseenkin karuun toimistoarkeen. Toivuttuani
kuukausipalkan huumasta heräsin muistamaan, että en suinkaan
antaitse sitä vain työtehtävillä. Pahimmillaan työelämään
kuuluu kuumottava määrä punaisena kiljuvia pomoja ja jatkuvaa
muistuttelua itselleni siitä, että minun paikkani ei ole suinkaan
tehdä työtäni hyvin vaan ylläpitää syystä jos toisesta
huojuvia korttitaloja ostetulla ajallani.
Päätin, että jaksan vuoden.
Suunnitelmasta huolimatta hiipii
masennus arkeen ja aamuihin. Pienen työhuoneeni lattian yli käy
harvoina aurinkoisina päivinä valonsäde, joka ei tietystikään
koskaan osu. Minusta alkaa tulla yhtä harmaa ja hiljainen kuin
työpaikkani tunkkaiset käytävät. Kun vuosi sitten täyttyy, olen
niin loppu, etten oikein jaksa edes huomata sitä. Pistän silmät
kiinni ja herään kuukauden päästä hyvään oloon. Joka ei vain
lopu. Vapun tienoilla palaan erityisen rakkaudellisista häistä yön
selässä kotiin. Istuessani keittiön pöydällä kalahampurilainen
kädessä, majoneesit ja meikit poskilla on pakko puhua ääneen:
”Ihana olla yksin! Mä oon niin onnellinen!”
Tällainen hillitön, naurettava onni
on aivan ennenkuulumatonta. Olen varmuuden vuoksi sentään pysynyt
asiasta hiljaa, tihissyt itsekseni aamukahvin reunalla, kun hyvä olo
läiskyy yli. Vastannut vain hillitysti ”itse asiassa tosi hyvää”,
kuulumisten kyselyihin ja tassutellut päivästä toiseen muikeana
kuin kermaan pudonnut kissa.
Mietin, mistä tämä suomalaisen
hellekesän kaltainen, selittämätön onni voi johtua. En ole
ensikertalainen irtiotoissa elämässä; olen viettänyt aamun jos
toisenkin henkilökohtaisilla keitailla muiden juostessa päivätöihin.
Mutta ehkä osaan siltikin nyt arvostaa aamujani enemmän. Ehkä
käynti pimeällä puolella, toimistolaatikkoelämässä, tekee
vapaudesta kirkkaampaa. Ja listasta taas lyhyemmän.
Kirjoita, lisäänny, elä. Almalle,
Alman kunniaksi. Ja lakkaa ihmettelemästä onneasi.

Ihana Irma!
VastaaPoistaEikun ihana sä!!!! <3 <3 <3!!!!!
Poista