Vapauden hinta

 Tapasin itseni kotisohvaltani pitkän matkan jälkeen. Mikään ei ollut muuttunut, pari kiloa pienempi varteni ja terveemmän näköinen ihoni hukkuivat sohvani korrektiin värittömyyteen ja kesäkuun aamut sarastivat yhtä harmaina kuin lähtiessäni maaliskuussa. Olin hymyillyt kaksi viikonloppua sadan kilometrin tuntivauhtia, tuhlannut kevytmielisesti koko hilpeän matkakeveyteni varaston ja olin syvästi vittuuntunut kaupunkiini, niin juuri, tähän legendaarisen kesähilpeään Helsinkiin.

Olin tehnyt aloittelijan virheen ja palannut kotiin liian aikaisin – ennen kuin suloinen harha koti-ikävästä iskee maailmaan väsyneeseen matkaajaan, ennen kuin oma sänky ja oman kodin ovi viekoittelevat rauhallaan. Tulin ennenaikaisesti ja kolme viimeistä kuukautta hävisivät kuin ilmaan – kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Eikä aikaakaan kun levottomaan mieleeni hiipii ajatus Intian syksystä, Balin talvesta, lähtemisestä jälleen kerran, niin nopeasti ja kauas kuin mahdollista.

Tunnustelen tätä lähdön halua varovasti kuin asetta. Enkö tosiaan osaa enää muuta kuin paeta? Olenko kykenemätön tarttumaan elämään kotona, olenko menettänyt paikkani siinä onnikassa, johon ihmiset ympärilläni ovat yksi kerrallaan astuneet, matkaan miehen ja lapsen kanssa, turvalliseen arkeen ja tasaisesti palavaan onneen? Puran turhautumiseni kiukuksi kaupunkiini, karun rehelliseen Helsinkiin, jossa niin harva hymyilee takaisin ja käsitys flirtistä on psykopaattisen massamurhaajan tuijotus nurkasta, kuten rakas, kuvankaunis ystäväni Nadja asian ilmaisee. Mutta kaupunki on juuri sitä, minkä siitä teet, suomin turhaan Helsinki-rukkaa.

Rauhattomassa ja äkkijyrkässä elämässäni on jokunen kallioon hakattu arvo, joihin olen heittänyt ankkurini yhä uudestaan. Ystävät, tarina ja ehdoton vapaus. Jälkimmäistä olen hellinyt kuin romanttista rakkautta, unelmaa Toven ulkosaariston majakkasaaresta, jonka yli käy meri syksyisin ja jonka suolaheinään kasvaa sitkeä, tuulen läpäisemätön pinta. Olen ollut onnekas; olen saanut olla vapaa. Vapaa muuttamaan elämääni milloin vain, vapaa valitsemaan itseni ja miehen välillä, vapaa lähtemään, vapaa palaamaan takaisin.

Elämäni suuri rakkaus, etelä-italialainen ex-poikaystäväni, kertoi tällä viikolla rakastuneensa ensimmäistä kertaa jälkeeni. Menetimme toisemme siis vihdoin. Seuraavana päivänä vanha tuttu yöpörrääjä esittelee kuvaa lapsestaan (väsyneempänä kuin koskaan) Käpylän keski-ikäisellä lenkkipolulla ja se tuttu tyhjyys kouraisee taas kohtuani. Tänä aamuna pohdin hajamielisesti millä elän ensi kuun, koska yritykseksi muuttunut unelmani ei elätä minua takuuvarmasti vielä vuosikausiin. ”Ongelmii, ongelmii – siirryin miedoista ongelmista kovempiin.”, kuten Stepa sanoisi. Mutta kaiken tämän keskeltä kuulen sisältäni täysin vastuuttoman riemuhuudon. Aikuisen naisen sieluni syövereistä raikaa hysteerinen pikkutytön kikatus; vapaa, vapaa, vapaa!!!

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammaksi elämä näyttää käyvän ympärilläni. Päätöksiä tehdään hetken varoitusajalla, se hämmentynyt nuorisovirta, joka kerran olimme, on käynyt kiihkeästi aikuisiin uomiin ja asettunut järkähtämättömästi aloilleen – tähän jään, tämä olkoon hyvä. Minä en osaa asettua. Varjelen vapauttani keskenkasvuisen intohimolla, rakastun mahdottomiin miehiin, pidän uraa tappouhkana eikä mielenkiintoni kerta kaikkiaan riitä sisustamaan kotiani loppuun, tauluni makaavat kaapissa jo kolmatta vuotta. Kantapäitäni hiertää lähdön mahdollisuus, mahanpohjaani kutittaa muisto kaukaisien valtamerien aamuhämärästä. Onko käynyt niin, että lähdettyäni jo tarpeeksi monta kertaa, en enää osaa tulla takaisin? Vapaudella näyttää sittenkin olevan hintansa, enkä ole ihan vielä päättänyt, onko se liian kallis.

Sinä hetkenä kun kehrään siskojeni kanssa puumajan suojassa kuuman iltapäivän halki tai kun kosketan viidakon murisevaa ilmaa junan ikkunasta, elämän juostessa ohitseni kiihkeän laiskana, tiedän ettei se ole. Sen hetken ja ehkä vielä seuraavankin. Vapaus on kertakaikkiaan aliarvostettua ja huomisen laskuja on turha huolehtia tänään. Kahvilapöytäni ympäri juoksee kiljuva ja kuolaava lapsentaimi, joka käy välillä potkaisemassa väsyneen äitinsä nilkkaa. Minä nousen, koska voin, ja lähden Suvilahteen skeittaamaan. Onnensa kullakin.

Irma ja maailma

                 

Hiekan liikkeestä ja tarinan turhuudesta

Nousin kello kuuden aamusurffille liian lyhyen unen jälkeen ja heräsin vasta meressä. Kun pointti alkaa ruuhkaantua pahasti melon laiskasti rantaan, tallustan vielä vasta lämpimän hiekan halki terassille, jossa rantapojat venyttelevät kissanselkiään. Kannullinen teetä, lapsuuden paahdetut ranskanleivät, appelsiinimarmeladia ja oikeaa voita – katselen hiekan kuumenemista aamun vanhetessa, kierähdän kirjani ääreen ja liu'un päiväuneen. Havahdun hikisenä ja hoipun unenpehmoisena seuraavaan pöytään, jossa käteeni lyödään jointti, jonka epähuomiossa vastaanotan. Vietän täydellistä kolmekymppisen pakolaisreissaajan päivää. Kunnes ymmärrän, että tämä kamishan onkin intialaista ja muistan, että minä olen ruohovammainen.

Tuijotettuani kaksi tuntia palmunlehdistä sidottua kattoa naurahdan kireähkösti onnelle onnettomuudessa. Tiedän nyt mistä haluan kirjoittaa.

Olen kiertänyt monta dagopaa vastapäivään tällä matkalla. Olen rukoillut iltapujalla pyhän puun äärellä, lepakoiden lipuessa äänettömästi aukion yli, apinoiden mustien siluettejen leikatessa tähtitaivasta. Olen istunut herra Kunan perheen makuuhuonekeittiössä ja katsonut pienen, ruskean miehen loistaviin silmiin hänen kertoessaan kuinka kerran matkusti Hollantiin ilman rahaa ja kuinka kerromme elämästämme loputonta tarinaa sen sijaan, että olisimme juuri nyt, jokaisella kauniilla solullamme. Olen odottanut Good Luck -girlsejä tuntikausia norsujen nukkuessa ansaittua lepoaan puiston pehmeässä pimeässä, täysin turhaan, näillä kahdella buddhistitytöllä ei ole aikaa. Olen istunut guru Upulin kanssa palmukatoksen alla ja tuntenut rohkean sydämeni lyövän, astunut hengityksen hilpeään loputtomuuteen, väistämättömään, sitkeään hengenvedon jatkumoon.

Olen etsinyt sanoja ja tarinan lankaa, haluten jakaa jotain oppimastani, mutten osannut kertoa mitä olin oppinut. Halusin kirjoittaa viisaita taidosta päästää irti ja odotuksien aiheuttamasta kärsimyksestä. Mutta tosiasia nyt oli vain se, että olin niin vittuuntunut siitä, että valitsin huonon ajan tulla surffaamaan, etten huomannut viihtyväni erittäin mainiosti. Se siitä pyhyydestä.

Sri Lanka on pieni suuri saari, jossa on kahdeksan eri ilmastoaluetta ja rantakausi aina jommalla kummalla rannikolla. Surffikausi länsirannikolla päättyy maaliskuussa, juuri tullessani ja itärannikon maailmankuulut pointit alkavat toimia vasta alkukesästä kun suuntaan takaisin Helsingin kesään. Ostaessani vaiston varassa lennot tammikuussa, en googlannut tätä pikkuseikkaa vaan maalasin itsepäisesti kuvaa itsestäni meditoimassa rannalla surffilihakset nöyrästi pullistellen sarongini alla.

Buddha istui puun alle ja valaistui. Lord Buddha sanoo, elämä on kärsimystä. Kärsimyksen aiheuttaa omat käsityksemme, egomme sepittämä tarinat elämästämme, jotka eivät voi koskaan toteutua sellaisenaan, koska ne eivät ole todellisuutta. Kun päästämme irti egostamme, kärsimys loppuu ja meillä on hiuksenhieno mahdollisuus onneen.

Saavuttuani toiselta kierrokseltani saaren ympäri takaisin Arugam Bayhin, pidin vielä hetken kiinni omasta tarinastani – mutta rantapointti ei toiminut vieläkään. Arugamin lahdenpohjukan helppo ja lempeä aloittelijoiden breikki alkaa toimia vasta kun meri suo tarpeeksi hiekkaa rantaan. Tämä saattaa tapahtua mihin tahansa aikaan toukokuusta heinäkuuhun – viime vuonna hiekka ei koskaan saapunut.

Istuessani Beach Hutin loputtomassa iltapäivässä hyväksyn vihdoin sen tosiasian, etten tänä talvena surffaakaan niin paljon kuin olisin toivonut. Rangan, paikan kyläpäälliköä muistuttavan omistajan, rakentamassa suojassa niin kadonneille kuin löytyneille matkaajille henkäisen syvään ja päästän irti tämän talven tarinasta. Antaudun laiskanonnellisena tälle hetkelle, pelaan vielä yhden kierroksen Yanevia, israelilaisten sotilaiden korttipeliä, otan vielä sen kolmannen oluen enkä ajattele mitä tapahtuu huomenna – koska kukaan ei osaa lukea hiekan liikettä, eikä minun tarvitse hallita huomista.