Nousin kello kuuden aamusurffille liian
lyhyen unen jälkeen ja heräsin vasta meressä. Kun pointti alkaa
ruuhkaantua pahasti melon laiskasti rantaan, tallustan vielä vasta
lämpimän hiekan halki terassille, jossa rantapojat venyttelevät
kissanselkiään. Kannullinen teetä, lapsuuden paahdetut
ranskanleivät, appelsiinimarmeladia ja oikeaa voita – katselen
hiekan kuumenemista aamun vanhetessa, kierähdän kirjani ääreen ja
liu'un päiväuneen. Havahdun hikisenä ja hoipun unenpehmoisena
seuraavaan pöytään, jossa käteeni lyödään jointti, jonka
epähuomiossa vastaanotan. Vietän täydellistä kolmekymppisen
pakolaisreissaajan päivää. Kunnes ymmärrän, että tämä
kamishan onkin intialaista ja muistan, että minä olen
ruohovammainen.
Tuijotettuani kaksi tuntia
palmunlehdistä sidottua kattoa naurahdan kireähkösti onnelle
onnettomuudessa. Tiedän nyt mistä haluan kirjoittaa.
Olen kiertänyt monta dagopaa
vastapäivään tällä matkalla. Olen rukoillut iltapujalla
pyhän puun äärellä, lepakoiden lipuessa äänettömästi aukion
yli, apinoiden mustien siluettejen leikatessa tähtitaivasta. Olen
istunut herra Kunan perheen makuuhuonekeittiössä ja katsonut
pienen, ruskean miehen loistaviin silmiin hänen kertoessaan kuinka
kerran matkusti Hollantiin ilman rahaa ja kuinka kerromme elämästämme
loputonta tarinaa sen sijaan, että olisimme juuri nyt, jokaisella
kauniilla solullamme. Olen odottanut Good Luck -girlsejä tuntikausia
norsujen nukkuessa ansaittua lepoaan puiston pehmeässä pimeässä, täysin turhaan, näillä kahdella buddhistitytöllä ei
ole aikaa. Olen istunut guru Upulin kanssa palmukatoksen alla ja
tuntenut rohkean sydämeni lyövän, astunut hengityksen hilpeään
loputtomuuteen, väistämättömään, sitkeään hengenvedon
jatkumoon.
Olen etsinyt sanoja ja tarinan lankaa,
haluten jakaa jotain oppimastani, mutten osannut kertoa mitä olin
oppinut. Halusin kirjoittaa viisaita taidosta päästää irti ja
odotuksien aiheuttamasta kärsimyksestä. Mutta tosiasia nyt oli vain
se, että olin niin vittuuntunut siitä, että valitsin huonon ajan
tulla surffaamaan, etten huomannut viihtyväni erittäin mainiosti.
Se siitä pyhyydestä.
Sri Lanka on pieni suuri saari, jossa
on kahdeksan eri ilmastoaluetta ja rantakausi aina jommalla kummalla
rannikolla. Surffikausi länsirannikolla päättyy maaliskuussa,
juuri tullessani ja itärannikon maailmankuulut pointit alkavat
toimia vasta alkukesästä kun suuntaan takaisin Helsingin kesään.
Ostaessani vaiston varassa lennot tammikuussa, en googlannut tätä
pikkuseikkaa vaan maalasin itsepäisesti kuvaa itsestäni
meditoimassa rannalla surffilihakset nöyrästi pullistellen
sarongini alla.
Buddha istui puun alle ja valaistui.
Lord Buddha sanoo, elämä on kärsimystä. Kärsimyksen aiheuttaa
omat käsityksemme, egomme sepittämä tarinat elämästämme, jotka
eivät voi koskaan toteutua sellaisenaan, koska ne eivät ole
todellisuutta. Kun päästämme irti egostamme, kärsimys loppuu ja
meillä on hiuksenhieno mahdollisuus onneen.
Saavuttuani toiselta kierrokseltani
saaren ympäri takaisin Arugam Bayhin, pidin vielä hetken kiinni
omasta tarinastani – mutta rantapointti ei toiminut vieläkään.
Arugamin lahdenpohjukan helppo ja lempeä aloittelijoiden breikki
alkaa toimia vasta kun meri suo tarpeeksi hiekkaa rantaan. Tämä
saattaa tapahtua mihin tahansa aikaan toukokuusta heinäkuuhun –
viime vuonna hiekka ei koskaan saapunut.
Istuessani Beach Hutin loputtomassa
iltapäivässä hyväksyn vihdoin sen tosiasian, etten tänä talvena
surffaakaan niin paljon kuin olisin toivonut. Rangan, paikan
kyläpäälliköä muistuttavan omistajan, rakentamassa suojassa
niin kadonneille kuin löytyneille matkaajille henkäisen syvään ja
päästän irti tämän talven tarinasta. Antaudun laiskanonnellisena
tälle hetkelle, pelaan vielä yhden kierroksen Yanevia,
israelilaisten sotilaiden korttipeliä, otan vielä sen kolmannen
oluen enkä ajattele mitä tapahtuu huomenna – koska kukaan ei osaa
lukea hiekan liikettä, eikä minun tarvitse hallita huomista.
