Hiekan liikkeestä ja tarinan turhuudesta

Nousin kello kuuden aamusurffille liian lyhyen unen jälkeen ja heräsin vasta meressä. Kun pointti alkaa ruuhkaantua pahasti melon laiskasti rantaan, tallustan vielä vasta lämpimän hiekan halki terassille, jossa rantapojat venyttelevät kissanselkiään. Kannullinen teetä, lapsuuden paahdetut ranskanleivät, appelsiinimarmeladia ja oikeaa voita – katselen hiekan kuumenemista aamun vanhetessa, kierähdän kirjani ääreen ja liu'un päiväuneen. Havahdun hikisenä ja hoipun unenpehmoisena seuraavaan pöytään, jossa käteeni lyödään jointti, jonka epähuomiossa vastaanotan. Vietän täydellistä kolmekymppisen pakolaisreissaajan päivää. Kunnes ymmärrän, että tämä kamishan onkin intialaista ja muistan, että minä olen ruohovammainen.

Tuijotettuani kaksi tuntia palmunlehdistä sidottua kattoa naurahdan kireähkösti onnelle onnettomuudessa. Tiedän nyt mistä haluan kirjoittaa.

Olen kiertänyt monta dagopaa vastapäivään tällä matkalla. Olen rukoillut iltapujalla pyhän puun äärellä, lepakoiden lipuessa äänettömästi aukion yli, apinoiden mustien siluettejen leikatessa tähtitaivasta. Olen istunut herra Kunan perheen makuuhuonekeittiössä ja katsonut pienen, ruskean miehen loistaviin silmiin hänen kertoessaan kuinka kerran matkusti Hollantiin ilman rahaa ja kuinka kerromme elämästämme loputonta tarinaa sen sijaan, että olisimme juuri nyt, jokaisella kauniilla solullamme. Olen odottanut Good Luck -girlsejä tuntikausia norsujen nukkuessa ansaittua lepoaan puiston pehmeässä pimeässä, täysin turhaan, näillä kahdella buddhistitytöllä ei ole aikaa. Olen istunut guru Upulin kanssa palmukatoksen alla ja tuntenut rohkean sydämeni lyövän, astunut hengityksen hilpeään loputtomuuteen, väistämättömään, sitkeään hengenvedon jatkumoon.

Olen etsinyt sanoja ja tarinan lankaa, haluten jakaa jotain oppimastani, mutten osannut kertoa mitä olin oppinut. Halusin kirjoittaa viisaita taidosta päästää irti ja odotuksien aiheuttamasta kärsimyksestä. Mutta tosiasia nyt oli vain se, että olin niin vittuuntunut siitä, että valitsin huonon ajan tulla surffaamaan, etten huomannut viihtyväni erittäin mainiosti. Se siitä pyhyydestä.

Sri Lanka on pieni suuri saari, jossa on kahdeksan eri ilmastoaluetta ja rantakausi aina jommalla kummalla rannikolla. Surffikausi länsirannikolla päättyy maaliskuussa, juuri tullessani ja itärannikon maailmankuulut pointit alkavat toimia vasta alkukesästä kun suuntaan takaisin Helsingin kesään. Ostaessani vaiston varassa lennot tammikuussa, en googlannut tätä pikkuseikkaa vaan maalasin itsepäisesti kuvaa itsestäni meditoimassa rannalla surffilihakset nöyrästi pullistellen sarongini alla.

Buddha istui puun alle ja valaistui. Lord Buddha sanoo, elämä on kärsimystä. Kärsimyksen aiheuttaa omat käsityksemme, egomme sepittämä tarinat elämästämme, jotka eivät voi koskaan toteutua sellaisenaan, koska ne eivät ole todellisuutta. Kun päästämme irti egostamme, kärsimys loppuu ja meillä on hiuksenhieno mahdollisuus onneen.

Saavuttuani toiselta kierrokseltani saaren ympäri takaisin Arugam Bayhin, pidin vielä hetken kiinni omasta tarinastani – mutta rantapointti ei toiminut vieläkään. Arugamin lahdenpohjukan helppo ja lempeä aloittelijoiden breikki alkaa toimia vasta kun meri suo tarpeeksi hiekkaa rantaan. Tämä saattaa tapahtua mihin tahansa aikaan toukokuusta heinäkuuhun – viime vuonna hiekka ei koskaan saapunut.

Istuessani Beach Hutin loputtomassa iltapäivässä hyväksyn vihdoin sen tosiasian, etten tänä talvena surffaakaan niin paljon kuin olisin toivonut. Rangan, paikan kyläpäälliköä muistuttavan omistajan, rakentamassa suojassa niin kadonneille kuin löytyneille matkaajille henkäisen syvään ja päästän irti tämän talven tarinasta. Antaudun laiskanonnellisena tälle hetkelle, pelaan vielä yhden kierroksen Yanevia, israelilaisten sotilaiden korttipeliä, otan vielä sen kolmannen oluen enkä ajattele mitä tapahtuu huomenna – koska kukaan ei osaa lukea hiekan liikettä, eikä minun tarvitse hallita huomista.

6.4. Nilambe Meditation Center, Sri Lanka

Hiljaa!

Älä puhu!

Kävele varpaisillasi,

älä riko seisovaa ilmaa,

se on raikas ja raskas

rakkaudesta.

Hiljaa!

Tai Upul herää.

Vuoren vanhuksen

rauhassa virtaava ikuisuus,

kevyenä

kuin verho

lepää luomi

Upulin silmällä.

Hiljaa!

Kävele ulos

meditaatiosalista

tyhjäksi kesytetyssä pimeydessä.

Istu kuun kiillottamalle penkille

ja katsele

tulikärpästen haurasta lepatusta

yön latvassa.

Unelma aamuneljän huminasta

Olin unohtanut jotain. Hyvänen aika, sanoin itselleni ja pari palasta loksahti taas kuparinkeveästi paikalleen. Olen ollut matkalla vipassana -meditaatioleirille jo pari vuotta.

Siellä herätään aamulla kello 4.45 ja meditoidaan. Ja sitten meditoidaan vähän lisää ja syödään aamiainen. Ja sitten meditoidaan ulkona, jonka jälkeen tehdään hetki töitä. Jonka jälkeen meditoidaan taas ja syödään lounas. Ja sitten, arvannetkin kenties – meditoidaan parisen todennäköisesti vuosituhannen kestävää tuntia. Ja mennään nukkumaan ja herätään samanlaiseen päivään.

Ajatus tuntuu minusta kertakaikkiaan ylitsepääsemättömän uuvuttavalta, pelottavalta ja ihanalta. Maailmanmatkojeni aikana olen törmännyt tasaisin väliajoin ihmisiin, jotka ovat käyneet tämän hiljaisuuden kurssin. He puhuvat tuosta ajasta vähän samaan tapaan kuin elämänsä hämmentävimmästä tai kauneimmasta suhteesta. Rauhallisen muiston läpi kuultaa tuskaa, ylpeyttä ja pysähtyneen ajan kultaiset ääriviivat. Ja joka kerta ajattelin, ajattelen – minä haluan olla tuo ihminen, minä haluan tehdä tuon myös, miten ikinä pystyn tuohon?

On hetkinen ennen seuraavaa lähtöä ja istun kotosohvalla pakkausurakan kynnyksellä. Tasan kahden päivän päästä olen perillä – toivottavasti – seuraavassa matkassa, seuraavassa varastetussa ajassa. Minulla on ollut huono vuosi. Haluaisin tässä ihan vain selvyyden vuoksi käyttää sanoja: ihan helevetin huono vuosi. Huonompiakin on toki ollut, mikä ei suinkaan kerro edellisen vuoden keveydestä, vaan lähinnä vain kurjasta menneisyydestäni, mutta viime vuoden aikana olen ollut heikoilla.

Heikoilla olemisessa on se kummallinen puoli, että taakse katsoessasi aina ensimmäisenä kohtaat sen hirvittävän, epätoivoisen elämänhalun, jolla olet tarrautunut onnen riekaleisiin kuin järvenpohjan alkueläimet hapen kaikuun. Ikäänkuin heikoimmillasi ollessasi oletkin samaan aikaan voimakkaampi kuin koskaan; sitkeämpi, kirkkaampi, rehellisempi. Eksyttyäni sydänsuruun ja tekemisen puutteeseen tappelin kiukkuisesti lamaantuneen mieleni tahmean juurakon läpi arkeeni jälleen hieman merkitystä. Kirjoitin, rakensin, kiukuttelin, unelmoin, kuristin jotkut unet kuoliaaksi ja heräsin aamuisin surullisena. Ja pakotin itseni tekemään tulevaisuuden suunnitelmia. Varasin matkan, muistutin itseäni aallosta. Ja löydyin hetkestä, jolloin ymmärsin olevani matkalla sinne, minne lupasin itselleni mennä jo ikuisuus sitten.

Hiljaisuuteen. Seikkailuun. Takaisin aallolle. Kun tekosyyt loppuvat, kohkaaminen menettää hehkunsa, eikä itsesäälikään enää lämmitä, jää jäljelle vain oman rotkoni reunat, ja hitto vie, se väistämätön parantuminen. Ja kun mukavuudenhaluani ei enää ruoki edes suru – myös ehkä se herääminen klo 4.45, ihan vain itseni pariin.

Irmasta tulee Maailman Irma kevääksi – tervetuloa aallolle Sri Lankaan!