“Sä et halua rakastajaa. Sä et halua miesystävää. Sä et kuule taida oikein tietää mitä sä haluat.”
Tekisi mieli väittää vastaan, mutten pysty. Huolimatta tästä puolen vuosikymmenen kestäneestä monologista, jonka aihe on lähinnä se, mikä minulta puuttuu - en pysty sanomaan: tiedänpäs. Kun tuuli on oikeassa päässä, haluan rakastajan. Kun lyön päätäni marraskuuhun ja pelkään kohtaavani niistä seuraavat sata yksin – tiedän haluavani miehen ja lapsen. Ja juuri nyt kirjoitan tätä Itämeren yllä, matkalla hyytävään Kööpenhaminaan, tavoitteenani keskittyä Mikkellerin oluisiin ja järjettömän upeisiin tanskalaisiin miehiin.
Kyseisen keskustelun kävin sängyssäni ja pystyin jopa oksitosiinipäissäni näkemään itseni välähdyksenomaisesti miehen silmin – muka aikuinen, muka vahva, muka itsenäinen nainen, joka muka tietää ihan tarkkaan missä seisoo. Ja joka sopivasti särkee sydämensä tai poistuu maasta tasaisin väliajoin, jottei joutuisi todistamaan tietoaan oikeaksi. Muka itsenäinen nainen tai sitten vain sitoutumiskyvytön sekopää. Niin.
Ystäväni kasvoille nousee kauhistunut oivallus kun kerron keskustelusta. “Tarkoittaako tämä sitä, että mäkin näytän siltä, että mä en halua mitään. Apua. Eli lähetämmekö täysin erilaista viestiä itsestämme kuin haluamme? Näytänkö mä siltä, etten tarvitse ketään elämääni? “ Että me haavanpelkoisina viestimme olemisessamme sitä, että ihan turha pysähtyä, tämä pysäkki on liian täynnä. Ja tämän lisäksi vielä peittelemme loppuun asti sitä hämmentävää heikkoutta, ettemme itse asiassa ihan oikeasti edes ymmärrä koko sotkusta mitään.
Tai sitten on ihan hyvä idea kerrankin kuunnella miestä: “Mitäs jos sä lopettaisit nyt ton ajattelun.” Niinpä.
Ensi viikolla käydään katsastamassa Köpiksen kollit – miau!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti