kuv

kuv

tiistai 1. tammikuuta 2013

Lähtemisen (vai palaamisen?) vaikeudesta

Paratiisi hukassa ja miten se löydetään.

Lähtiessäni ja palatessani sen ensimmäisen kerran noin kolme vuotta sitten maailmalta huomasin pian hehkuvani jonkinlaisessa sankarillisen seikkailijan hohteessa. Kanssani tätä hyvinkin kinkkistä sukupolvea jakavat ihastelivat notkistunutta varttani, kyselivät syytä hämmentävään energiaani ja haukkoivat henkeään kertoessani vain lopettaneeni ja lähteneeni. Poikkeuksetta heidän väsyneisiin silmiinsä nousi katkeransuloinen kaipuu tai ehkä pienen pieni kateuden häivähdys. Minä olin tehnyt sen, mistä he haaveilivat maanantai-aamun juoksupyörässä ja annoin todellakin ymmärtää, että valintani oli ainoa mahdollinen ja että uusi elämäni täällä surffin ja joogan ihmemaassa oli vain ja ainoastaan aurinkoinen. Täydestä meni.

 

Siihen aikaan olinkin hieman erilainen. Kolmekymppisten akateemisten työmyyrien joukkoliike Aasiaan oli vasta alkamassa. Ajatus pyörän pysäyttämisestä ja ulos hyppäämisestä soti räikeästi sitä vastaan mitä meille oli opetettu koko edellisen laman värittämän nuoruutemme. Meillä ei ollut ollut varaa ottaa riskejä. Meidän piti pelastaa kansakunta.

 

Kolme vuotta myöhemmin on taas kylmä ja lähtö polttaa jalkojani. Olen viettänyt talveni Väli-Amerikan kultarannikoilla, Sri Lankan palmunkatveessa, pureskellen gallopintoa ja kauhistellen kaksikymppisten huolta koulutuksesta ja tulevasta työpaikasta. Minä olin jo onnellisesti menettänyt pelin, minun oli turha stressata. Kaikki oli niin kovin yksinkertaista – kuinka en ollut ymmärtänyt tätä aikaisemmin?

 

Ja kerta toisensa jälkeen aina palasin. Kodin paljaat kasvot tervehtivät minua rakkaudella. Helsingin päivät putosivat päälleni yksi kerrallaan karuina, rehellisinä, tinkimättöminä ja - tyhjinä. Avoimina täytettäväksi elämällä. Ja elämä tuli. Huutaen, vaieten, iloisesti ja itkienkin, päivät pyöristyivät ajan kulkea. Mutta aina niiden päästä löytyi kuitenkin – lähtö. Niinkuin tänäkin talvena. Ja joka kerta tuntui lähtö myös vaikealta, pelottavalta – mutten tiedä pelkäsinkö kuitenkin enemmän palaamista.

 

”Ihmiset haluavat MUUALLE koska odottavat, että siellä asiat ovat paremmin. Ja pääsääntöisesti tämä pitääkin paikkansa. Mutta jossain vaiheessa kodista tulee se MUUALLA ja haluat lähteä taas, tällä kertaa takaisin.”, sanoo viisas ystäväni Merja Mähkä. Ja se on totta, matkan lopulla taas yksi lähtö tekee kodista hetkeksi hohtavamman, kaukaisen unelman, jota tavoitella – vaikkei mikään ole oikeastaan muuttunut. Ja tämä kauhun tasapaino jatkuu kuin humiseva kellopeli vuosieni yllä. En tiedä vastauksia.

 

Minä tiedän vain sen, etten osaa vielä heittää ankkuria. Että se levottomuus, joka on kasvanut sisääni viime vuosina ei ole vielä taipunut nöyräksi ja haluan nähdä kun aurinko koskettaa mayatemppelin lakea Copánin raunioilla. Tai tietää, miltä aamusumu maistuu Guatemalan Lago Atillanin sarastuksessa. Tai kävellä vielä Nicaraguan kotikyläni hilpeää rantakatua, tervehtien yhtä jos toistakin onnellisesti eksynyttä ystävää.

 

Enkä voi siis muuta kuin lähteä. Ja ottaa teidät mukaani. Ensi kevät vietetään Nicaraguassa, San Juan del Surin pienessä kalastajakylässä. Lähtö on helmikuussa, tervetuloa!

 

Lue Merja Mähkän mieletön kirja: Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. Sieltä löytyy myös Irma! 

 

Vilkaise ihmeessä myös jo hieman San Juan del Suria!

 

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti