Millaista elämä olisi surffivaimona korkealla kukkulalla, meren äärellä?
Olen aina ollut heikkona fantsuun, fantasiakirjallisuuteen. Tarinat rinnakkaisista todellisuuksista, kätketyistä maailmoista ovat kiehtoneet mieltäni – loputtomat mahdollisuudet siitä, mitä voisi olla, jos olisin kääntynyt tuosta kulmasta vasempaan tai jos vielä osaisin sulkeltaa metsän pinnan alle ja kurvailla sammaleen mutkissa niinkuin pikkutyttönä.
Viime aikoina olen leikitellyt seuraavalla ajatuksella. Millaista elämä olisi jos jäisin surffijumalan vaimoksi Nicaraguaan, asumaan meren katolle, pienen kukkulan päälle, jonka tuulessa on kirkas suolan maku. Kyseisellä surffijumalalla, hyvällä ystävälläni Oliverilla, olisi varmasti mielipiteensä asiaan, mutta kuvitellaanpa hetken, että suunnitelma olisi toteuttettavissa.
Elämä olisi yksinkertaista. Nicaraguan kulttuuri ei jätä tilaa arpoa miehen ja naisen paikkaa. Täällä naiset siivoavat ja kokkaavat – ja miehet tekevät sen minkä kokevat tärkeäksi. Esimerkiksi surffaamisen. Tai talon rakentamisen. Tai päiväunet. Surffijumalani kanssa liikkumavaraa löytyisi kenties hivenen enemmän, mutta en itse asiassa tiedä haluaisinko edes käyttää sitä. Pestessäni pyykkiä alkeellisessa keittiössä ja katsellessani ikkunasta avautuvaa näkymää auringossa kimmeltävälle lahdelle, tunnen olevani kertakaikkisen hyödyllinen ja oikealla paikallani. Oliver puuhastelee jotain pihalla ja huikkaan, josko hän haluaisi pienen välipalan. Kääräisen kokoon herkullisen tacon, heitän sen hymyilevälle surffijumalalleni ja jatkan keittiön siivoamista. Haistelen hieman ilmaa ja arvon tuleeko sade nyt vai vasta illalla. Kannattaako kipittää alas rannalle lautani kanssa pienelle surffille ja ehtisiköhän Oliver kanssani aallolle...
Ja mietin sitä, jaksaisiko aivoni loputon liike rauhoittua pienen talon verkkaiseen rytmiin. Kyllästyisinkö puheenaiheisiin, jotka suurimmaksi osaksi käsittelevät sitä, että riittääkö vesi, ovatko sähköt taas poikki tai mitä syötäisiin illalla. Riisiä ja papuja, useimmiten. Hiipisikö levottomuus jäseniini ja kaipaisin alakertaan sushille tai korkoja jalkojeni alle. Ja olisiko tämä verkkainen onni minulle tehty?
Siihen asti on mukava leikkiä surffivaimoa ja kokkailla keittiössä taivaankannen sapuskaa pienelle perheellemme Gigantessa. Ja tosiaan hymyillä Oliverin kanssa elämän parhautta. Pieni pala taivasta riittää juuri nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti