Koti kullankallis - vihdoin!
Kodinetsimisprojektini San Juanissa on ollut pitkä ja tapahtumarikas. Nicaraguassa kun harva asia on ihan mutkaton tai helppo ja ensimmäinen asia johtaa toiseen, joka johtaa kolmanteen, joka vie koko homman taas ihan uusille urille ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi kolmen kuukauden jälkeen lähtöpisteessä.
Saman tien nähtyäni pienen keltaisen talon kukkuloilla, tiesin haluavani juuri sen. Jopa niin paljon, että kipusin reippaasti kolkuttelemaan sen porteille ja vähän niinkuin kysymään, että milloin parvekkeelta löytynyt mainio ruotsalainen Oscar lähtisi menemään. Että eikö koti jo kutsuisi kaveria. Vastaus oli röhähdys.
Toiveestani luopuneena löysin uuden talon, jonka hullun puoleinen emäntä ei päästänytkään meitä muuttopäivänä sisään. Ehkäpä kummitus, jonka kuulimme myöhemmin talossa asustavan oli muuttanut hänen mielensä...
No, useamman tragikoomisen käänteen jälkeen olen muuttanut uuteen kotiin – joka on kuin ihmeen kaupalla juuri se keltainen taivas johon alunperin kaipasinkin. Vaikka jouduinkin taistelemaan katkerasti asunnon omistajuudesta (liiiiiiiian pitkä tarina) eräänkin kanukin kanssa ja lopulta jouduin luovuttamaan puolet kämpästä pois, ei haittaa. Rakastan uutta kotiani.
Sen läpi juoksee tuuli päivisin ja iltaisin katselen San Juanin valoja kukkuloilta – ihan niinkuin olisin kauempanakin, enkä vain viiden minuutin matkan päässä keskustasta. Istun sen valoisassa keittiössä alusvaatteissa ja kirjoitan. Ja teen kaikkia niitä juttuja, mitä kotona tehdään, turvassa muiden silmiltä. Kuuntelen uutta lempiorkesteriani Rising Appalachiaa ja hyppään äkisti vaatteisiini kun parvekkeelta kuuluu ääniä. Ranskalainen pariskunta kyselee, että onko talo mahdollisesti vuokralla. Ei ole, vastaan ja hymyilen onnensoikeana takaisin. ”Minä asun täällä.” Jes!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti